sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Tukholmasta Tampereelle

Nyt on tapahtunut kaikkea kivaa ja paljon asiaa kerrottavana. Vietin Tukholmassa pitkän viikonlopun rakkaan systerini ja tämän perheen kanssa, oli oikein mukavaa. Olin mukana lapsenlikkana, vaikka pääsin kyllä aika helpolla. Ja pääsin vihdoin toteuttamaan yhden toiveen, kun käytiin Tukholman Hard Rock Cafeessa. Vaikka Tukholmassa on tultu käytyä monta kertaa pienen elämäni aikana, ikinä ei ole tullut lähdettyä sinne suuntaan. Ja ai että oli hieno. Kaiken kruunasi se, että sielä oli taulu White Lionista. Siis ihan vaan yksi kuva, mutta se oli mulle iso juttu. White Lion vaan on jotenkin hirveen unohdettu. Hieno yhtye. 

Yhyyy olen vähän lagisen näkönen.

Hihiiii löysin Tukholman jostain akvaariopaikasta NEMON!

Pakko tähän vielä tyrkyttää kuvaa takista jonka löysin tällä matkalla. Rakastan hapsuja yli kaiken ja kun tää hyppäs eteen, en vaan voinut olla ostamatta. Se selkeesti halus mun luokse.



Koti-Suomeen palattuani alkoi viiminen kouluviikko ennen syyslomaa. Henkisesti aloitin loman jo torstaina, kun lähdettiin Tytin ja porukoiden kanssa Tamperetta kohti. Päämääränä oli Tampere-talo ja W.A.S.P.  Konsertti oli aivan uskomaton. Se ei ollu sellanen perus "Yeah pidetään hauskaa rock and roll!" -keikka, vaikka tällänen puoli siinäkin oli. Puolituntinen lyhennelmä Crimson Idol -levystä oli niin uskomaton kokemus, ettei vähään aikaan tuu varmaan eteen. En oo ikinä keikoilla itkeny, mutta ton aikana ei voinu mitää. Se levy ja sen sanoma vaan on ollu mulle niin tärkeitä viimeisen vuoden aikana.


Seuraavat kuvat on Tytin ottamia, eli kunniat sinne:

Erittäin nätti menomatka-kuva =D

Heidin kanssa eturivissä oleskelua. Höhööö pimee kuva.

Ja vihdoin kauan odottamamme BLACKIE

Yllättävintä mulle keikalla oli, ettei Blackie ollut SE juttu. Ainoana alkuperäisjäsenenä ajattelin kiinnittäväni huomioni vain siihin, muttei se ihan niin mennykkään. Nimittäin mun kohdalla soittanut Douglas Blair olikin keikan paras jäbä. Tiesin toki hänet etukäteen, mutten ikinä oikeestaan kiinnittäny huomiota. Nyt kuitenki Doug oli se joka teki tosta keikasta mulle niin tärkeän. Kukaan ei oo koskaa huomannu mua noin paljoo, ihan valehtelematta, katsottiin varmaan puolet keikasta toisiamme silmiin. "I'm a wild child, come on and love me, I want you!" Näin me laulettii kattoen koko ajan silmästä silmään. Doug myös heitti mulle plekun. Enpä sitte saanu kiinni. Onneks Heidi löys sen lattialta, ja anto sitten mulle, mikä oli tosi reilua. No, Doug näki tämän ja heitti sitten Heidille oman. Se mies teki musta faninsa toiminnallaa, ei sillä että se sattu olemaa W.A.S.P.in kitaristi.


Nyt on jäljellä enää hyvät muistot siitä keikasta. Huomenna menossa jonottamaan lippuja seuraavalle. Kyseessä on KISS, ja pelottaa ihan, miten lippujen kanssa käy. On pakattu jo valmiiksi, oon valmistautunu hyvin jonotukseen. Hiukset ja meikki vasta sielä, viltti ja kahvia termospullossa mukaan. Ja tottakai hyvää seuraa tulossa. Jotenkin jo lippujen jonottaminen on oma osansa keikoilla käyntiä. Siinä on ihan oma fiilis.

Tässä on se kappale joka sai mut kyyneliin. Jokin tässä saa mut vaan aina oudolle päälle, en osaa kuvailla. Hieno kappale, livenä vielä erityisen koskettava, kun taustalla pyöri tunteita herättäviä videopätkiä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti