Musta tulee rokkimummo

Faijalla on kaveri. Ne aina puhuu mulle kuinka se kaveri on ollu 70-luvulla OIKEA glämäri. Mott the Hoople oli sen lemppari. Ja aina ku se on meillä istuus iltaa, se alkaa mulle kertomaa kuinka nykymusiikki on syvältä. "Mun poika, se kuuntelee jotaa räppii. Siis, siin ei oo mitään hienoa, ei se oo musiikkia. Ian Hunter on oikee taiteilija. Se tekee musiikkia!" On jotenki tosi hupaisaa kuunnella vanhan miehen tällästä puhetta. Se on ihan henges mukana. Ja eilen se toi mulle Mott the Hooplen Greatest hits -levyn. Ihan vaan siks että sen mielestä on hienoa että nykyäänki on nuoria jotka kuuntelee "oikeeta" musiikkia. Siinä se sitte kerto joka biisin listasijotukset ja tekoprosessit ja kriitikoiden arvostelut. Se oli niin kiinni siinä jutussa, oikeen ilo nähdä.

Ja tästä mulle tuli mielee, et bändejä voi tosiaanki fanittaa viel monen kymmenen vuoden päästä. Ei tän tarvi olla mikää teinijuttu. Porukat usein sanoo et "kylhän toi viel menee ohi", mut entä jos en haluukkaa? Koska haaveilen oikeesti et musta tulee sellanen kunnon rokkimummo. Ainut, että ne ketkä nykyää on jo päälle keski-ikäsii, voi fanittaa samoja bändejä ku nuorena, vaikka bändien jäbätki on jo hyvän ikäsii, mut entäs sitte ku mä oon 50? Kaikki legendat on kuopattu jo. Tai no, joku Ozzy ja Nikki Sixx nyt varmaa on kuolemattomii koska muuten ne ois jo mullan alla, mut tajuutte varmaan mun pointin. Se on surullista. 

Oon myös aina aatellu, et tuleekohan mun lapset mulle sillee et "Vähänkö mä oisin halunnu elää 2010-luvulla! Silloin kaikki oli nii upeeta!" Hämmentävää. Sit ne kuuntelee kavereittensa kans jotaa Lauri Tähkää ihan kikseis. Sen haluisin nähä. 

No mut täs nyt tunnelman mukaisesti Mott the Hooplea. Ei oo ihan sitä mitä yleensä tykkään kuunnella, mut on tää kyl aika pirun hyvä. Tää on sitä "oikeeta" musiikkia ;)